tiistai 19. toukokuuta 2015

Pennullani on sittenkin korvat!

Kirjoittelin muutama kuukausi sitten siitä, millaista on elää murrosikäisen koiran kanssa.
Noita juttuja löytyy ainakin täältä:


Ja vielä isompaa epätoivoa täältä:


No, nyt vaikuttaa siltä että meidän kohta 1v täyttävä villakoirapoika ei ole sittenkään tullut hulluksi tai kuuroutunut. On se murrosikä vaan kummallinen asia. Koskaan ei tiedä mitä eteen tulee.

Yhdessä vaiheessa olin oikeasti niin epätoivoinen että aloin tosissani epäillä onko Flou kuuro. Tämä ei ole mikään vitsi. Sanoin Floun nimeä tai tein erilaisia ääniä kun hän ei katsonut minuun päin ja odotin reaktiota. Välillä sitä ei tullut. Annoin "istu", "maahan", jotain muita helppoja vihjeitä niin että olin melkein selin Flouhun päin ettei hän voinut ottaa vihjettä mistään muualta. Tulin siihen tulokseen että kuuloaisti pelaa jokseenkin normaalisti, silloin kun hän itse niin haluaa.

Nyt tuntuu että ollaan päästy pahimman yli. Kuulo on osittain palautunut myös ulkona lenkeillä ja Flou on taas saanut kulkea enemmän vapaana ja luoksetulo on (ainakin sellaisissa tilanteissa missä ei ole ihan mahdottomia häiriöitä) jopa nopeampi kuin aiemmin. Myös kestoa on pystytty pikkuhiljaa taas toimintoihin lisäämään ja vanhaat vihjeet ovat palautuneet suurimmaksi osaksi mieleen.

Vahvisteiden kanssa on tehty paljon miettimistä ja todettu että oma normaali ruoka ei enää riitä kilpailemaan hajujen, tyttöjen tai muiden isompien häiriöiden kanssa.
Flou myös syö nykyisin ehkä puolet siitä mitä söi nuorempana ja hän ei nyt kasvun jälkeen varmasti oikeastikaan ole enää jatkuvasti nälkäinen mitä tuntui että hän pienenä pentuna oli ja heitti voltteja mistä tahansa minkä voi syödä.

Ollaan kokeiltu erilaisia lihoja ja kokkailtu nameja. Vaikeammissa treeneissä on nyt sitten mukana oikeasti paremmat namit. Ja lelupalkka on alkanut toimia ihan eri tavalla. Flou menee jopa kierroksille välillä kun tietää että pupunkarvalelu on saatavilla. Lelut motivoivatkin joissain tilanteissa jo enemmän kuin ruoka, kunhan lelusta löytyy pupun karvaa. Pupun. Karvaa. Muuta ei tarvita.

Voimia siis kaikille joista tuntuu että murrosiässä kaikki kaatuu ja kaikki pennun kanssa tehty työ on mennyt hukkaan! Älkää uskoko niitä kirjoja joissa sanotaan että jos pennun kanssa on tehty paljon töitä niin murrosikä menee hyvin ja ongelmat on olemattomia, koska ei se aina niin mene. Vaikka toistomäärää olisi taustalla kuinka ja käytöksiä vahvistettu niin paljon kuin ikinä on pystytty niin nuorella koiralla VOI tulla kausi(a) jolloin mikään ei mene niin kuin haluaisi tai niin kuin on totuttu. Se menee ohi. Jos niitä toistoja on oikeasti pohjalla, se menee ohi.

Ja se mikä pitää paikkansa, niin kannattaa pysyä aina rauhallisena ja olla sekoamatta itse vaikka se oma pentu sekoaakin. Koittaa vain päivästä toiseen tehdä niitä samoja juttuja mitä on tehty ja mielellään vielä paljon helpommin. Ihan niin kuin silloin kun niitä aloitettiin harjoitella. Kyllä niitä uusiakin juttuja voi ja kannattaakin treenata mutta jos ennen hyvin toimineet peruskäytökset hajoaa niin jättää vaikka hetkeksi niiden treenauksen kokonaan ennemmin kuin odottaa ja katsoo kun koira tekee koko ajan väärin. (eli jos koira ei tule luokse ja korvat katoaa saman tien kun hihna irrotetaan niin ei sitten irroteta sitä hihnaa ollenkaan silloin, kun tietää että koira pitää varmuudella saada tulemaan luokse kutsusta. Tai ei jäädä hokemaan istumaahanryömikieri mitä tahansa vihjesanoja jos koira ihan selvästi näyttää siltä että sillä ei ole hajuakaan mitä koko sana tarkoittaa.)
Että sellaista tässä lähiviikkoina pohdittu:)


Tämä alin kuva ei valitettavasti tarkentunut hyvin ja on vähän heilahtanut mutta pakko laittaa se tähän koska onhan se nyt niin rakas hullu. Ihan itsensä näköinen.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti