torstai 22. elokuuta 2013

Rohkeat agilitykilpailijat

Oman seuran agilitymestaruuskilpailut on nyt kilpailtu ja tulokset olivat hyviä vaikkakin vähän yllättäviä. 
Kolmen erillisen kilpailun pisteet laskettiin yhteen että löydettiin seuran mestari ja muut sijoittuneet. Kuka olisi uskonut, mutta Ivi oli loistavasti seuran toiseksi paras minimölli, ja Ariel oli yhteispisteissä neljäs. Muutaman sekuntin nopeampi viimeinen rata olisi riittänyt Arielin kolmanteen sijaan.

Ensimmäisessä osakilpailussa Ariel tuli toiseksi hienolla nollalla, ja nyt viimeisessä kisassa kelkka oli kääntynyt ihan ympäri ja Ivi tuli toiseksi upealla ensimmäisellä nollaradallaan:) Näiden pisteiden ansioista Ivi nousi sitten kakkoseksi ja Arielin kanssa vaihdettiin paikkaa sijoituksissa. Ryhmän ykköskoira voitti selvästi kaikki osakilpailut ja oli ihan omalla tasollaan, tosin nyt lopuksi ei Ivi enää niin paljon hävinnyt hänellekään ajassa. Ja onhan tällä toisella koiralla ainakin melkein vuoden etumatka harjoittelussakin, Ivihän aloitti vasta toukokuussa.

Ivi oli kerrassaan loistava, ei yhtään kävelyä, haistelua tai pyörimistä radalla. Lopussa meinasi kyllä käydä hassusti kun pari estettä ennen loppua Ivin huomio herpaantui hetkeksi putken jälkeen kun hän näki rakkaan ihmisen katsomassa ja meinasi lähteä siskoni luo joka kuvasi.

Arielia ei pelottanut ihan yhtä paljon kun toisessa osakilpailussa ja hänkin teki kyllä nollaradan mutta se oli niin todella superhidas ettei se riittäny mihinkään. Se on kyllä harmi miten paljon se saa aikaan, onko paikalla tuttu treeniporukka vai sitten kaikenmaailman ajanottajat ja tuomarit ja yleisö ja haukkuvia koiria ja huutoa. Arielille sellainen tilanne on ihan liikaa ja hänellä menee koko energia huolehtimiseen. Hän ei normaalisti ole mitenkään ääniherkkä mutta jotenkin nuo kisatilanteet missä varsinkin muut koirat pitävät kauheaa meteliä saa hänet silminnähden epäröimään että uskaaltakohan tätä rataa nyt lähteä tekemään. Treeneissä hän on lähiaikoina mennyt jopa aika lujaakin ja olen saanut hänet juoksemaan pidempiä pätkiä radalla. Nämä kisat ovat kuitenkin liian pelottavia.

Se täytyy sanoa että Ivin agilityuran alku on ollut kyllä hyvin positiivinen. Olisi pitänyt aloittaa paljon aikaisemmin kuin jo yli nelivuotiaana. Jos saisimme vielä jonkin verran varmuutta Ivin tekemiseen ja keskittymiseen, erityisesti siihen että radalla ei lähdettäisi haistelemaan ja muiden koirien läsnäolo ei laittaisi kaikkea sekaisin, niin voitaisiin me joskus käydä ihan oikeissa kisoissakin. Kaikkien esteiden suorituskin alkaa olla jo sillä mallilla. Mutta enpä usko että uskalletaan:)

Ainiin, ja palkinnoksi Ivi sai sellaisen hienon kokoontaitettavan tuolin josta voi sitten katsella niitä kisoja jos niihin koskaan mennään:) Tai no saahan sinne aina katselemaan mennä!

Pari nollaa. Ivin eka nolla. Arielin kanssa vietimme ikuisuuden radalla mutta kyllä me maaliin päästään aina, vaikka kävellen. Tai kontaten. Tai ryömien.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti