tiistai 8. tammikuuta 2013

Joskus mekin oltiin ihan hyviä...

Joulutauolta palaaminen sujui samoissa merkeissä kuin lomille lähteminen. Arielia ei agilityhommat huvittanut, hän ei halua seurata minua eikä hypätä eikä tehdä yhtään estettä. Ohjaajan ajatus oli että jos laitamme Arielin kentän laidalle odottamaan ja teen radan hänen oman minikoiransa kanssa, niin ehkä Arielille tulisi siitä tunne että hän haluaisi tehdä jotain kun näkisi minut toisen koiran kanssa. Tällä ei ollut mitään vaikutusta Arieliin mutta sen verran pitää sanoa että oli aivan mahtava kokemus tehdä rataa tämän toisen koiran kanssa. Koira oli paljon Arielia isompi ja nopeampi, ja sain kokea ehkä ensimmäisen kerran millaista on oikeasti ohjata koiraa agilityradalla. Tai oikeastaan tämä ihana koira meni kuin itsestään. Siinä sai juosta ihan kunnolla ja koira tuli koko ajan mukana ja teki kaiken oikein ja nautti. Voi kun Ariel voisi joskus löytää taas takaisin tämän innon. Tuntuu surulliselta kun ei voi tietää mikä hänelle on tullut, mikä pelottaa, mihin on sattunut, mikä siinä voi olla kun syksyllä kuitenkin teimme jo joitain hyviä ja nopeitakin ratoja.

Kokeilimme vielä sitä että Ariel joutui odottamaan kaukana minusta yksinään seuraavaa vuoroamme, jota hän tietysti vihasi, mutta ohjaajasta sitäkin kannatti kokeilla jos hän sitten haluaisi tehdä kanssani jotain kun ei saisi hetkeen muuta huomiota. Kyllä varmasti olisi tehnyt minun kanssa mitä vain mutta ei agilityä. 

Hypyistä oli turha edes unelmoida. Ariel juoksi kyllä perässäni kentällä tuhatta ja sataa, kunhan en pyytänyt tekemään yhtään mitään. Lopulta sain hänet menemään puomin, joka näytti vaikeammalta kuin ensimmäisellä alkeistunnilla. Houkuttelin hänet muutama sentti kerrallaan asettelemalla kinkkua puomille. Saimme puomin tehtyä, kai sekin on jo jotain.

Hiukan surullisina ajelimme taas kotiin. Menimme takapihalle johon rakensin lumesta muutaman hyppyesteen. Ariel teki niitä kauhealla vauhdilla ja innolla ja seurasi kaikkia ohjauksiani, söi melkein sormetkin kun sai kinkkua palkinnoksi ja sitten oli taas valmis hyppäämään täysi vauhti päällä.

Se on siis vain se paikka, joku ihminen, koira, haju, joku mikä liittyy siihen treenihalliin ja siihen tapahtumaan. Tätä talvikautta on kuitenkin monta kuukautta vielä jäljellä, enkä nyt tiedä pitäisikö meidän alkaa odottaa kevättä ja katsoa sitten agilityä uudestaan, vai koittaa jotenkin päästä Arielin peloista ja sulkeutumisesta yli ja vetää talvikausi loppuun...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti