tiistai 29. tammikuuta 2013

Ivin synttärit

Pieni Ivi täytti 4 vuotta! Tähän ei voi kyllä sanoa mitään muuta kuin kuluneen sanonnan että aika lentää. Mamin iso tyttö.

Ivin saapumisesta meille alkoi kyllä sellainen matka että en koskaan olisi voinut kuvitella. Silloin neljä vuotta sitten, halusin koiran, pitämään minulle seuraa, käymään kävelyllä, olemaan aina vastassa kotona, jonkun jonka kanssa leikkiä ja olla hassu.

Ehkä en edes silloin tiennyt mitä halusin, mutta ainakaan en tienny mitä saisin. Sain maailman parhaan ystävän, jonkun, jolle olisin maailman tärkein asia koko sen loppuelämän ajan. Sitä en ehkä silloin vielä ymmärtänyt. Tai sitä tunnettä miltä se tuntuu. Sain elämääni jonkun, joka rakastaisi minua joka päivä, riippumatta siitä mikä tai millainen päivä se on. Jonkun, joka opettaisi minulle niin paljon elämästä, itsestäni, maailmasta. Niin paljon kaikkea mitä en koskaan tiennyt tai arvostanut. Jonkun joka tulisi olemaan vierelläni kaikkina ilon ja surun hetkinä, pysymään siinä, heiluttamaan häntää kun nauran ja antamaan kaiken tukensa, lohduttamalla silloin ku tarvitsen sitä. Vain olemalla siinä.

Minun paras ystäväni Ivi. Paljon onnea <3


Ivi sai lempi tädiltään ison lahjan. Tai oikeastaan monta monta lahjaa. Ja Arielkin sai oman pienen paketin! Molemmat halusit kuvaan lahjakasan kanssa. Mamilta Ivi sai jo viime viikolla uuden talvitakin ja herkkuja. No nyt oli kyllä taas paketteja revittäväksi auki!


Molemmat saivat uudet lelut, hauskinta oli miten kumpikin lelu oli aivan lahjan vastaanottajan näköinen. Ivi sai ruskean narulelunallen ja Ariel sai pinkin pehmoisen pupun mikä vinkuu. Ivi omi lelunsa samantien itselleen, ja Arielkin oli vaihteeksi tosi innoissaan uudesta pupustaan. Tosin sitten hän jatkoi taas olemalla Ariel ja lähti kiusaamaan Iviä yrittämällä viedä tämän lelun. Ei onnistunut.


Ja kun sanon että Ivi on paras ystäväni, niin siihen täytyy lisätä perään että Ariel on minun vauvani. Kun Ariel tuli, se oli niin kuin minä ja Ivi olisimme yhdessä ottaneet uuden hauvan. Minusta tuntuu että välillä on vieläkin hetkiä jolloin Ivin kanssa katsomme Arielin tohelluksia ja mietimme yhdessä että mitä ihmettä se oikein tekee, onpa hassu vauva.

torstai 24. tammikuuta 2013

Lämmikettä

Kivoja pakkaspäiviä on ollut tänä talvena aika paljon, nyt sitten lähiaikoina vähän liiankin kylmiä. Ei sinne miinus viiteentoista oikein viitsi näitä karvaisia raahata palelemaan. Siinä vaiheessa kun Ariel nostelee tassuja tai alkaa kävellä kolmella jalalla, sillon on liian kylmä. Ivi on yleensä siinä vaiheessa jo puoliksi sylimatkustajana.


Ariel on pitkälti tämän talven kyllä mennyt ihan omissa karvoissaan, ei ole montaa kertaa ollut takkia päällä. Tämä johtuu ehkä jonkin verran myös siitä että Ivi on ryövännyt Arielin oman Hurtta-talvitakin. Omat ei kelpaa, niissä on ikävät ne lahkeet mistä etujalat pitäisi mennä. Vähän jäykän näköistä kävely. Mutta Arielin takki on sitten kelvannut. Se on ehkä sentin tai kaksi vähän pieni, joten tällä viikolla onkin juhlapäivä kun Ivin oma, sininen Hurtan takki/viitta saapuu postissa. Petellä oli huippuale kun sai kyseisen tuotteen puoleen hintaan. On noilla nimittäin hintaa, Arielin takista taisin maksaa yli 50 euroa mikä on enemmän kuin mitä maksoin omasta untuvatakistani...

Mutta siis on meillä koirille lämpimiä vaatteita, suurin syy miksi Ariel menee ilman mitään on se että hän ei oikesti näytä yhtään palelevan ja koska turkki menee aivan solmuun oikeastaan kaikista vaatteista niin ei niitä sitten ihan huvin vuoksi viitsi pitää. Ja Ivi on kyllä lyhyemmässä karvassa kuin mikään talvi aikaisemmin, ei ihme jos vaatteiden tarve on suurempi.

Metsälenkit on parhaita, saa juosta ja haistella ihan rauhassa!

tiistai 22. tammikuuta 2013

Treeneistä lyhyesti

Eli tämän viikon agilityt taas, ihan pari riviä... Täällä blogissa on nyt aika paljon tätä agilityjuttuakin mutta se on itseasiassa auttanut meitä vähän päiväkirjan pitämisen muodossa kun olen katsellut taaksepäin ja pohtinut näitä meidän ongelmia...

No kuitenkin, viikon tauon jälkeen nyt taas. Aloitimme ihan siitä että hyppyjä ei edes tehty. Ariel meni puomin ja putkia, teimme ne muutaman kerran. Ei mitenkään ihan vauhdilla, hetken katseli ympärilleen ja sitten päätti kuitenkin suorittaa esteen. ISO edistys, verrattuna edelliset kerrat jolloin hän olisi lähtenyt vain pois koko tilanteesta, karkuun, tai jäänyt vain tuijottamaan liikkumatta. Oli siis hieno juttu tämä. Jopa näytti ihan iloiselta hetkittäin ja häntäkin taisi heilua. Aina aluksi oli vähän sellaista pälyilyä ja ympärille katselua, mutta jostain hän kaivoi sitten sen rohkeuden tai mikä onkaan minkä tarvitsi esteen suorittamiseen.

Lopussa kun esteitä alettiin jo keräillä pois menimme reunaan tekemään kahta aitaa. En edes muista milloin Ariel olisi viimeksi hypännyt. Korkeutta oli noin sellaiset 10 senttiä, mutta ehkä tästä sittenkin on tie ylöspäin koska Ariel viimein suostui hyppäämään, ei mitenkään kovasta vauhdista ja vähän epäröiden mutta teki peräkkäinkin nämä kaksi aitaa. On ne pieniä ne elämän ilot joskus. Hienoja hyppyjä. Juhlittiin paljon.

torstai 17. tammikuuta 2013

Kieri, pyöri, potkaise... niiaa, kumarra..!

Nyt olen sitten lähiaikoina laittanut omat hermot ja kouluttajantaidot taas koetukselle kun yritän opettaa Iville ja Arielille tähän asti sitten ilmeisesti vaikeinta temppua. Reverse circle eli takaperin minun ympäri kierros. Ei varmasti näytä tai kuulosta niin vaikealta kun oikeasti on, siis opettaminen. Sitähän tämä kaikki vain on, yrittää keksiä luovempia ja parempia tapoja, miten saada tämä käytös tapahtumaan. 

Molemmat osaavat tulla "viereen", tästä asemasta eli vasemmalta sivulta aloitamme harjoittelun.

Netissä olevalla videolla tämä tehtiin suht helpon näköisesti, kosketusalustan avulla. Aloitin siis opettamalla heitä peruuttamaan alustalle. Aluksi minulla oli matolla liian pehmeä alusta, jota heidän ei varmasti ollut helppo erottaa matosta. Sitten kokeilin paperista alustaa, joka ei myöskään ollut tarpeeksi erotettavissa. Ongelma tuli siis heti siinä vaiheessa, kun ei seissyt suoraan koiran edessä. Siitä he kyllä peruuttivat täydellisesti keskelle alustaa. Olisi pitänyt myös aiemmin, siis todella aikaisin aloittaa vaihtaa omaa asentoa eri kulmiin, hinkkasin liian kauan sitä että minusta oli suora peruutuslinja alustalle.

Yhdessä välissä aloin jo miettiä muita tapoja opettaa asiaa. Yhden päivän ajan testasimme sitä, että käytän huoneen nurkkaa tai muulla tavalla seinää/sängyn reunaa rajaamassa ympäristöä niin että sivulla ollessaan koira lähtisi oikeaan suuntaan, kaartamaan taakseni. No palasimme takaisin alustan käyttöön koska se tuntui sitten järkevämmältä ja tein aluksi pelkästään paljon harjoitteita missä alustalle peruutetaan kun minä olen eri kulmissa alustaan nähden. Palkkaus aina eteen mistä he voivat uudestaan lähteä suoraan suorittamaan, eli peruuttamaan.

Ensimmäinen läpimurto tapahtui kun tajusin vaihtaa alustan varmasti erottuvaksi. Poistin matot ja paljaalla lattialla karvainen, neliömäinen alusta erottui hyvin ja koirien oli paljon helpompi hahmottaa miten päin ja mistä he siihen peruuttivat, ja myös miten päin he siihen päätyivät. Yllättäen Ariel on ollut harjoituksissa Iviä parempi ja hakeutuu paremmin takanani olevalle alustalle jos ei ole kaartanut tarpeeksi päätyäkseen sinne. Viimeisessä harjoituksessa Ariel pääsi jo melkein toiselle sivulleni saakka. Käytän siis muuten naksutinta merkkaamaan oikeaa toimintaa ja sitten palkkaan takaisin sivulla mistä lähdettiin.

Mutta, vielä on matkaa. Treenit on pidetty tosi lyhyinä koska tämä on vaativaa koirillekin ja heillä alkaa kyllästyminen näkyä jos tehdään liian kauan. Sen ohella että tämä on ollut minulle vaikeampaa kuin mikään edellinen temppu, on tämä myös koirille selvästi hankalampaa koska jaksavat keskittyä vähemmän aikaa. Voi kun mamista vielä joku päivä tulisi parempi kouluttaja, nalleissa ei ole nimittäin mitään vikaa! Ilmoittelen, jos joskus saamme tempun valmiiksi.

Nyt ei jaksa enää! Ollaan treenattu jo ihan hirmusti tänään. 

maanantai 14. tammikuuta 2013

Kaikki huomio minuun

Ariel auttaa mamia opiskelemaan, nukkumalla kirjojen ja muistiinpanojen päällä. Meillä on koiraopinnot siis kesken, ja vaikka Ariel ja Ivi saavatkin osallistua paljon kaikkien käytännönharjoitusten ja muiden "testailujeni" kautta, niin Ariel haluaa olla mukana myös lukemassa, ja jos ei huomiota saa muuten, niin ainakin sillä tavalla että menee kirjojen päälle nukkumaan aina kun mahdollista. Sitten mamin on pakko ainakin siirtää hänet ennen kuin pääsee jatkamaan...


Ps. Tuire Kaimion koirakirjoja suosittelen kaikille, todella kattavia ja hienoja teoksia missä selitetään asiat selkeästi ja myös kuvien avulla, paljon hienoja kuvia ja muutenkin värikkäitä ja helppolukuisia kirjoja!

tiistai 8. tammikuuta 2013

Joskus mekin oltiin ihan hyviä...

Joulutauolta palaaminen sujui samoissa merkeissä kuin lomille lähteminen. Arielia ei agilityhommat huvittanut, hän ei halua seurata minua eikä hypätä eikä tehdä yhtään estettä. Ohjaajan ajatus oli että jos laitamme Arielin kentän laidalle odottamaan ja teen radan hänen oman minikoiransa kanssa, niin ehkä Arielille tulisi siitä tunne että hän haluaisi tehdä jotain kun näkisi minut toisen koiran kanssa. Tällä ei ollut mitään vaikutusta Arieliin mutta sen verran pitää sanoa että oli aivan mahtava kokemus tehdä rataa tämän toisen koiran kanssa. Koira oli paljon Arielia isompi ja nopeampi, ja sain kokea ehkä ensimmäisen kerran millaista on oikeasti ohjata koiraa agilityradalla. Tai oikeastaan tämä ihana koira meni kuin itsestään. Siinä sai juosta ihan kunnolla ja koira tuli koko ajan mukana ja teki kaiken oikein ja nautti. Voi kun Ariel voisi joskus löytää taas takaisin tämän innon. Tuntuu surulliselta kun ei voi tietää mikä hänelle on tullut, mikä pelottaa, mihin on sattunut, mikä siinä voi olla kun syksyllä kuitenkin teimme jo joitain hyviä ja nopeitakin ratoja.

Kokeilimme vielä sitä että Ariel joutui odottamaan kaukana minusta yksinään seuraavaa vuoroamme, jota hän tietysti vihasi, mutta ohjaajasta sitäkin kannatti kokeilla jos hän sitten haluaisi tehdä kanssani jotain kun ei saisi hetkeen muuta huomiota. Kyllä varmasti olisi tehnyt minun kanssa mitä vain mutta ei agilityä. 

Hypyistä oli turha edes unelmoida. Ariel juoksi kyllä perässäni kentällä tuhatta ja sataa, kunhan en pyytänyt tekemään yhtään mitään. Lopulta sain hänet menemään puomin, joka näytti vaikeammalta kuin ensimmäisellä alkeistunnilla. Houkuttelin hänet muutama sentti kerrallaan asettelemalla kinkkua puomille. Saimme puomin tehtyä, kai sekin on jo jotain.

Hiukan surullisina ajelimme taas kotiin. Menimme takapihalle johon rakensin lumesta muutaman hyppyesteen. Ariel teki niitä kauhealla vauhdilla ja innolla ja seurasi kaikkia ohjauksiani, söi melkein sormetkin kun sai kinkkua palkinnoksi ja sitten oli taas valmis hyppäämään täysi vauhti päällä.

Se on siis vain se paikka, joku ihminen, koira, haju, joku mikä liittyy siihen treenihalliin ja siihen tapahtumaan. Tätä talvikautta on kuitenkin monta kuukautta vielä jäljellä, enkä nyt tiedä pitäisikö meidän alkaa odottaa kevättä ja katsoa sitten agilityä uudestaan, vai koittaa jotenkin päästä Arielin peloista ja sulkeutumisesta yli ja vetää talvikausi loppuun...

lauantai 5. tammikuuta 2013

Voi sitä näinkin ulkoilla

Joka talvi koirat ovat saaneet vanhempieni takapihalle oman "juoksuradan" jota isäni käy kunnostamassa aina kun uutta lunta sataa. Siellä on tilaa mennä ja etsiä hyvää pissapaikkaa, ja heidät voi päästää sinne helposti vain suoraan takaoven avaamalla.


Tänä talvena jouluun mennessä lunta oli ehtinyt tulla jo aikamoiset kinokset eikä nalleja edes enää näkynyt ovelle asti kun he katosivat radalle. Ariel innostui välillä juoksentelemaankin ja heittelemään lumipalloja itselleen, mutta muuten siellä vain mentiin ja haisteltiin ja käytiin vähän ulkoilemassa. Tämä on ollut kyllä tosi kiva koirille joka talvi kun he ovat vanhemmillani hoidossa, heidän ei tarvitse lähteä sen kummemmin lenkkeilemään koirien kanssa ja täällä he voivat ilman vaaraa olla aina ilman hihnaa.


Ensimmäisenä talvena radassa oli vain pari mutkaa, mutta se on isontunut taas viime vuodesta ja oli jo koko yläpihan tasanteen kokoinen. Joulun jälkeen lumi alkoi sulaa ja nurmikkokin tuli näkyviin, mutta lunta oli niin paljon että kyllä siinä vieläkin kinoksia oli uutena vuotenakin jäljellä.


Ariel tulossa takaisin iltapissalta. On sitä lunta kyllä paljon ja vähän labyrinttimaisia polkuja saavat pienet siellä mennä kun koiran näkökulmasta katsoo!

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

2013!

Uusi vuosi sujui meillä rauhallisissa merkeissä, olimme kotosalla koirien kanssa. Meillä päin raketteja paukuteltiin antaumuksella koko sallitun ajan ja ennen ja jälkeenkin. Lähinnä halusin varmistaa että Ariel olisi kunnossa ja tietysti vähän ihmetystä aiheuttivat nuo kaikki äänet varsinkin kun pommeja paukkui ihan meidän ikkunoiden alla. Viime vuonna jouduimme ikävään tilanteeseen kun jonkun nurkan takaa pikkupojat heittivät papattimaton tielle kun olimme käymässä ulkona keskellä päivää hyvissä ajoin ennen kuin raketteja olisi pitäny näkyä. Säikähdin itse ainakin yhtä paljon kuin koirat mutta ilmeisesti eivät kovin ääniherkkiä ole, edelleenkään, vaikka molemmat vähän sitä sun tätä pelkäävätkin.

Nyt ei siis koko iltaan kuitenkaan kumpaakaan pelottanut ja katselimme telkkaria ja söimme luita vaikka ulkona paukkui koko illan. Ehkä vähän levottomampia olivat, varsinkin Ivi joka jostain syystä luuli monta kertaa illan aikana että joku oli tulossa käymään vaikka ei siellä ketään ollut. Lopulta kuitenkin molemmat nukahtivat nojatuoliin (sanomalehti päänalusena) ja näissä merkeissä vaihtui vuosi meillä!

Hyvää alkanutta vuotta 2013 kaikille ja toivottavasti se tuo mukanaan paljon terveyttä, onnea, iloa ja rakkautta!

Uuden vuoden vastaanottoseremoniat