sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Mami älä mee!

Tänne höpönlöpö kirjoitusten sekaan jotain ehkä vähän enemmän asiaa tähän väliin.



Eroahdistusta on kaikilla koirilla, mutta ehkäpä hiukan keskivertoa kuumempi aihe tämä on maltankoirien ja muiden vastaavien seura/sylikoirien omistajien keskuudessa. Maltankoira on viimeiseen asti luotu olemaan seuralainen sanan jokaisessa merkityksessä ja ainakin meidän molemmat koirat olisivat mieluiten mukanani aina, kaikkialla, mihin ikinä menenkin. 

Ivi ei ole mikään hälyttävä esimerkki aiheesta, hän selviäisi kyllä yksinäänkin vaikka preferoikin seuraani. Hän on meidän ensimmäinen koira, ja vaikka tottuikin ensimmäisinä vuosinani hiukan erikoisen ammattini takia siihen, ettei monia tunteja joutunut olemaan yksin, ei hänellä ole koskaan ollut minkäänlaista eroahdistusta. Aivan ensimmäisistä kerroista lähtien kun hän alkoi harjoittelemaan yksin olemista, vaikkapa kaupassa käyntini ajaksi, jätin hänelle joka kerta jonkin kivan "lahjan" lähtiessäni. Usein se oli vaikka joku pieni herkku piilotettuna kongin tai vessapaperirullan sisään tai muuta yksinkertaista; jotain, mitä hän halusi itselleen ja missä oli hänelle tekemistä edes joksikin minuutiksi.

Nopeasti hän oppi, että kun teen lähtöä, se tarkoittaa että hän saa kohta jonkin kivan herkun eikä ole siis oppinut että minun rutiinini jotka ennakoivat lähtöä tarkoittaisi panikointia siitä, että kohta hän jää yksin.

No, Ariel onkin sitten toinen tarina. Hän asui ensimmäiset 7 kuukautta ennen meille tuloaan melkein kymmenen muun koiran kanssa eikä ollut varmaan eläessään viettänyt sekuntiakaan yksin. Ainakin aina oli toinen koira seurana. Tilanteen laatu paljastui minulle siinä vaiheessa, kun hän oli ollut meillä alle viikon ja ensimmäisen kerran halusin lähteä viideksi minuutiksi pihalle Ivin kanssa kahdestaan harjoittelemaan jotain juttua. Heti oven sulkeuduttua Ariel alkoi raapia ovea, kiljua ja huutaa suoraa huutoa. Koko rappukäytävä kaikui, alimpaan kerrokseen asti. En päässyt Ivin kanssa mihinkään, jäin rappukäytävään odottamaan että Ariel olisi sekuntin hiljaa ja pääsisin takaisin sisään. Viimeisenä asiana halusin opettaa hänelle, että jos huutaa tarpeeksi kovaa, mami tulee takaisin. Tästä on sitten yritetty edetä kohti sitä, että joku päivä Ariel selviäisi yksin, ilman minua, Iviä tai ketään.

Ainoa hyvä asia tilanteessa on se, että Ariel on ihan rauhassa kotona aina, kun Ivi on hänen kanssaan. En pidä sitä mitenkään itsestäänselvyytenä, koska 99 kertaa sadasta Ariel valitsisi minun seurani ennemmin kuin Ivin, tai kenenkään muun koiran tai ihmisen. Hän on aivan täysin minusta riippuvainen koira ja hänestä kyllä näkee että maailma on kaatua joka kerta kun minä lähden. No, onneksi on Ivi.

Arielkin oppi kuitenkin äkkiä rutiiniin, että tietyt herkut tulevat esille kun olen lähdössä, ja panikoimisen sijaan molemmat istuvat lähellä ovea ja odottavat herkkujaan, tunnetila selvästi innostunut. Siis joka kerta jos lähtee viemään roskia ei heille tarvitse "lahjoja" jättää, mutta siis ihan edelleenkin jos lähden moneksi tunniksi pois, vaikkapa työpäivä, niin silloin annan heille edelleen jotain pientä lähtiessä. Tärkein vaihe oli se, että he oppivat että lähtemiseni ei ole pelkästään ikävä asia vaan siihen liittyy myös kivaa. 

Mutta tunnen kyllä kaikkien tuskan joilla on eroahdistus ongelmana. Se on kauhea tunne jättää kaveri kotiin surullisena ja paniikissa. Arielin kanssa elämä on sellaista, että hän istuu kotona lähes aina sylissäni tai jaloissani, seuraa minua jokaiseen huoneeseen ja nukkuu kyljessä kiinni. Jos hän joskus huomaa yöllä ettei olekaan vieressäni hän säikähtää sitäkin ja kaivaa sängynreunaa kynsillään ja vinkuu päästäkseen viereeni. Hän vain yksinkertaisesti rakastaa olla kanssani, ja juuri sellaisen koiran halusinkin. Ymmärrän häntä täysin, miksi hän ei halua olla ilman minua. Ei hänellä ole mitään muuta. On meilläkin paljon töitä edessä että hän joskus pystyisi olemaan yksin kotona ja rauhassa. Toistaiseksi ei voi muuta sanoa kun että onneksi meillä on Ivi, ja onneksi Ariel kokee Ivin seuran sen verran positiivisena asiana että selviää ilman minua välillä.

Yksi asia minkä meidän koirat ovat oppineet on se, että kiljumalla tai haukkumalla ei saa mitään, tärkeimpänä se, että kukaan ja kaikkein vähiten minä tulee ovesta sisään jos oven takana haukutaan. Tätä kouluttaessa olen joskus seisonut (tai jopa istunut) rappukäytävässä ja odottanut viiden sekunnin hiljaisuutta ennen kuin menen sisään. En halunnut että he koskaan oppivat että kun huutaa niin mami tulee luokse nopeammin. Kyllä molemmat nopeasti oppivat odottamaan hiljaa, heille on kuitenkin niin iso "palkinto" se että saavat olla kanssani. Koirat kyllä varoittavat minua edelleen jos olemme kaikki kotona ja joku on ovella, mutta kun he ovat keskenään niin ei siellä koskaan meteliä pidetä.

No tietysti sitten sellaisiin asioihin voi kiinnittää huomiota, että kun lähtee ei tee siitä mitään numeroa, ei "hyvästele" koiraa ja niin edelleen... Itse otan tavarani, annan koirille niiden herkut ja sanon että moimoi tuun kohta takas ja lähden. Kun taas tulen kotiin, en pidä silloinkaan mitään juhlia vaikka minusta onkin ihanaa nähdä koirat ja minullakin on ollut heitä ikävä. Otan kengät jalasta ja laitan takin naulakkoon ja Ariel yleensä käy ihan kierroksilla, tervehdin häntä heti kun hän rauhoittuu ihan vähän. Ivi näytää yleensä aina siltä kuin olisi juuri herännyt, hän tulee kyllä aina ovelle vastaan mutta venyttelee vieressä tai istuu kiltisti ja odottaa että tervehdin häntä.

Ja yksi vinkki vielä niille joilla on ongelmia... Minulla oli joskus tapana iltaisin kuunnella hiljaista pianomusiikkia rauhoittuakseni, ja se oli myös koirien mieleen koska molemmat sammuivat kuin saunalyhdyt ja nukkuivat niin autuaasti koko musiikinsoinnin ajan. Siis oikein näki kuinka rentoutuneita he olivat. Myöhemmin olen myös ostanut Victoria Stilwellin cd-sarjasta calming-cd:n jossa on oikeasti koirille suunniteltua rauhoittavaa musiikkia. Tätä voisi mahdollisesti hyödyntää eroahdistuksesta kärsivillä koirilla jättämällä musiikin soimaan kun lähtee. Kuitenkin pitää muistaa, että ensimmäisenä koirille pitää luoda hyviä tunteita ja muistikuvia liittyen musiikkiin, vaikka musiikki itsessään rauhoittaa on hyvä että koira yhdistää sen siihen että rakas ihminen on vieressä ja silittelee vaikka mahaa rauhallisesti.

Luin juuri mahtavan kirjan "In defence of dogs" kirjoittajana John Bradshaw. Hän kirjoitti hiukan eroahdistuksesta ja siitä, kuinka se on yksi yleisimmistä syistä miksi koirasta hankkiudutaan eroon. Onhan se vaikeaa kun koira ei pysty olemaan yksinään.
Hän kirjoittaa, että koiria on jalostettu satoja vuosia ihmisen kumppaniksi. Ne tarvitsevat meitä kaikessa ja ovat täysin riippuvaisia meidän ihmisten seurasta ja rakkaudesta. Eroahdistus on ongelma jonka me ihmiset itse olemme luoneet: koirista on tehty meidän kumppaneitamme ja enemmistölle koirista ihmisseura on aina koiraseuralaista tärkeämpää. (Tästä oli tehty jotain kokeita joissa todettiin että toisen koiran seura ei korvaa koiralle hänelle tärkeän/tärkeiden ihmisten seuraa.) Koiria ei voi syyttää siitä, että olemme tehneet niistä näin riippuvaisia itsestämme. Niille voi kuitenkin opettaa, että yksin on ihan ok ja me palaamme kyllä aina lopulta kotiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti