maanantai 27. elokuuta 2012

Viikonloppu, osa 2 : Ympäriinsä

Ehdimme nauttia Helsingistä ihan kunnolla viime viikonloppuna. Tässä kuvina tiivistelmä viikonlopusta ja kaikesta mitä ehdimme tehdä ja nähdä!

Söimme espalla kesän viimeiset pehmikset. Mami antoi poikkeuksellisesti nallejenkin nuolaista. Ihan vähän.


Olimme Senaatintorilla tuomiokirkon rappusilla paistattelemassa päivää ja katselemassa poliisien päivän tapahtumia ja paikalla pyöriviä turisteja. Ja taisi eräällä BB-julkkiksella olla samaan aikaan juuri häätkin, sen tosin saimme tietää vasta myöhemmin vaikka vilaukselta häävieraita näimmekin!


Paikalla oli myös poliisikoira esittelemässä osaamistaan. Perheen pienimmiltä ja muilta asiasta tietämättömiltä saattoi esitys mennä hiukan ohi, sitä ei oikein selostettu kovin hyvin mutta he siis esittivät miten koira tutkii auton sisältä ja ulkoa.


Piipahdimme myös Red Bullin mäkiautokisoissa, oli kyllä hienoja "autoja" paikalla, kuvassa kalakukko-niminen menopeli. Kalat ja kaikki kyydissä!


Lauantai ja sunnuntai kuluivat suurimmilta osin ulkona, ja välillä piti levähtää syömään. Ivi lepäili kauppatorilla satamassa renkaan varjossa.


Ja nämä kaikki sen lisäksi että sunnuntaina oli erikoisnäyttelypäivä! Kyllä tuli otettua lämpimistä päivistä kaikki ilo irti.

Viikonloppu, osa 1 : Erikoisnäyttely

Viikonloppuna Kaivopuistossa oli kääpiökoirien erikoisnäyttely. Lähdimme Ivin ja Arielin kanssa näkemään tuttuja ja kannustamaan kauniita näyttelyyn osallistuvia maltankoiria. Ilma oli mahtava ja vietimme tunteja istuskellen nurmikolla nauttien kesän (tai onko nyt jo syksy) viimeisistä lämpimistä hetkistä.

Auringonottajat kehän reunalla
Maltankoiria oli ilmoittautunut 12, joukossa mukana mm. Arielin velipuoli. Yleisön joukossa oli sitten enemmänkin edustusta ja paljon pieniä valkoisia. Taas tuli mieleen että joskus tulevaisuudessa voisi näyttelyharrastaminen kiinnostaakin, mutta ei varmasti vielä aikoihin... ei riittäisi kädet kolmannelle nallelle edes tässä vaiheessa! Kaksi on aika hyvä määrä, Ivi meidän temppukuningatar ja Ariel tuleva agilityhirmu.:) Se olisi sitten ihan eri elämää pitää turkista huolta; kyllä sai taas ihastella viimeisen päälle huollettuja ja laitettuja turkkeja, niin kauniita olivat kaikki ja aikaa on varmasti kulunut!

Upeita voittajia..

...ja kaunis Kaivopuisto

torstai 23. elokuuta 2012

Treeniuutisia

Ilouutisia: agilityuramme jatkuu ainakin toistaiseksi vaikka olin heittämässä koko lajia roskikseen joidenkin viikkojen takaisen kauhukokemuksemme jälkeen. Ariel on nyt tottunut uuteen paikkaan ja ulkona harjoitteluun ja ollut harjoituksissa enimmäkseen jopa hyvinkin innoissaan. Varmaan siksi kun on päässyt tekemään paljon lempijuttujaan: hyppyjä ja putkea ja oikein kunnon vauhdilla. Ja syömään lihapullia. Emme lähde enää koskaan harjoituksiin ilman lihapullia. Tai broileripyöryköitä.

Tehdäksemme sääntöön poikkeuksen testasimme myös nakkeja ja kyllä maistuivat nekin. Meillä on nyt pohjalla parit tosi kivat treenit. Pääsimme viimein tekemään sitä matalaa A:ta mistä olen haaveillut ja niin kuin arvelinkin Ariel juoksi sitä ihan samalla vauhdilla ja innolla kuin normaalia puomiakin. Tästä on hyvä lähteä oikeaa A:ta kohti. Ohjaajien ehdotuksesta päätimme että emme lähde ainakaan alustavasti edes harjoittelemaan pysähtymisiä ja odottamisia A:lla ja puomilla. Hän on niin pikkuinen että ohjaajan mielestä tässä vaiheessa se vain hidastaisi häntä. Olen aivan samaa mieltä.

Ei kaikki ole pelkkää ruusuilla tanssimista kuitenkaan ollut. Rengas on nyt taas yhtäkkiä pelottava Arielin mielestä. Onhan siitä kieltämättä ihan liikaa aikaa kun sitä viimeksi alkeiskurssilla teimme ja silloinkin vasta aivan viimeisellä kerralla sain Arielin renkaasta läpi muutaman kerran. En tiedä miksi se pelottaa häntä, mutta tällä kertaa jäimme vielä aika vaiheeseen: Ariel söi herkkuja pää renkaan sisällä ja näytti jo hetken siltä että hyppäisi mutta sitten iski taas pelko. Pitää varmaan kotona rakentaa jonkunnäköinen irtorengas ja aloittaa sillä.

Radalla juoksemisen kannalta Ariel on niin paljon minua edellä. Hän kyllä hyppäisi ihan mitä vain ja vauhtiakin alkaa olla ajoittain tosi hyvin, mutta itse olen aivan pihalla kaikkien eri ohjaamisten ja valssien ja jättöjen ja leikkausten kanssa. Varsinkin jos niitä pitäisi tehdä useampi peräkkäin. Lisäksi jään aina ihan turhaan odottelemaan Arielia joka kyllä tulee perässä ja hyppää oikeat esteet vaikka en olisikaan sentin päässä vieressä seisomassa. Minulla on hieno pieni agilitykoira mutta itse olen ihan saamaton ohjaaja! Nyt sitten kotiin harjoittelemaan valssikäännöksiä keskellä olohuonetta.

Ariel ja pikkuputki

tiistai 21. elokuuta 2012

(Henkisesti) pitkä viikonloppu

Viikonloppuna Ariel ja Ivi olivat mukana elämänsä ensimmäisissä agilitykisoissa. Katsojien roolissa tosin. Tai tarkemmin, isossa häkissä teltannurkassa kun mami hoiti talkootehtäviä.

Päivät olivat pitkiä mutta nallet jaksoivat hienosti ja käyttäytyivät aivan mallikelpoisesti. Tämä olikin ihan hyvää häkissä olemisen harjoittelua molemmille. Iville siltä kannalta että paikalla oli paljon muita koiria jotka vähän hermostuttavat häntä välillä ja Arielille siltä kannalta että hän en kestäisi yhtään olla erossa mamista. Aluksi olikin pieni paniikki vaikka mami oli näköetäisyydellä, Ariel kun mieluummin seuraisi kantapäissä kiinni joka askelta.

Lopulta olin todella iloinen miten häkkiharjoittelu ja viikonloppu kokonaisuudessaan sujui. Monien muiden koirien tavoin kumpikaan ei itkenyt perääni tai haukkunut monotoonisesti häkissä. Ivi tietysti haukkui jos muita koiria tuli liian lähelle heidän häkkiään, mutta kun seiniä välillä vähän peitti oman rauhan saamiseksi päivät kuluivat leppoisasti nukkuessa ja välillä herkullisia luita pureskellessa. Ja välillä sitten mamin pieninä kanttiiniapulaisina.

Tästä hienosta jaksamisesta palkintona lähdimme maanantaiaamuna retkelle ja aamulenkille koirakahvila Vainuun. Suru oli suuri kun ovella huomasimme että kahvila on suljettu!


Kyllähän minä sen sitten siinä ovella tajusinkin, että joskus olen jostain lukenut nämä aukioloajat mutta ei se lähtiessä käynyt mielessäkään että maanantaina kahvila on suljettu. Koitamme onneamme uudestaan joku toinen päivä tällä viikolla, kyllähän sinne nyt on päästävä kun oven takanakin on jo käyty haistelemassa.

Kävelylenkki jatkui sitten kuitenkin ihan mukavasti kun kävimme pienessä eläintarvikekaupassa piipahtamassa ja kiltti kaupantäti hemmotteli nalleja herkullisilla kanatikkupaloilla. Tuntui että pikkumahat olivat ihan pohjattomat, niin paljon herkkuja sinne mahtui..! Nyt jaksaa odottaa vielä vähän aikaa että pääsemme Vainun herkkuja maistelemaan!

perjantai 17. elokuuta 2012

Pipi Ivi

Olen ollut vähän huolestunut Ivistä koska hän on viimeviikkoina viettänyt aikaa jos jonkin verran pureskelemalla etutassujaan. Ensin karvat alkoivat vähän vaihtaa väriä vaaleanpunaiseen ja yhtäkkiä toisesta tassusta oli karvat jyrsitty poikki. Soitin siis eläinlääkärille ja kävimme näyttämässä pikkuisen jalkoja saadaksemme jotain selkoa asiaan.

Koirien jalkojenpureskelu- ja iho-ongelmat ovat munimutkaisia juttuja niin kuin jo tiesinkin. Iho ei ollut mennyt rikki pureskelusta eikä siinä ollut mitään suurempia poikkeamia, mutta lääkäri sanoi että kokonaisuudessaan iho näyttää kaikkialla punoittavan. Muutamien testien jälkeen (iholta otetut näytteet) päätelmä oli se että ihoa aletaan hoitaan erikoisshampoolla joka tappaa bakteereita ja hoitoaineella joka auttaa myös ihon paranemisessa, ja tämän lisäksi kortisoonia sekä pillereinä että iholle suihkutettavaksi. Shampoolla pitää pestä useampi kerta viikossa ja koiran pitää antaa kuivua itsekseen pesun jälkeen. Meillä on koirat aina kuivattu hiustenkuivaajalla, muuten raukat värisevät viluissaan tuntikaupalla ja turkista tulee takkukasa kun koirat pyörivät märän turkin kanssa missä sattuu. Kuivaaja olisi kuitenki liian huono asia Ivin iholle nyt ja kuumuus ei tekisi hyvää iholle. Onneksi Ivi on melko lyhyessä turkissa niin toivottavasti hän kuivuisi nopeasti eikä palelisi liikaa.

Myöskin allergiaruokaan olisi tullut määräys vaihtaa, mutta meillä on allergiaruokaa syöty jo yli puoli vuotta muutenkin. Vähän aikaa sitten vaihdoimme ankasta kalaan ja sitä on nyt sitten sellainen säkki että riittää taas jouluun asti. Jossain välissä pitäisi kai testata että tuleeko sen ankan kanssa jotain ongelmia. Olettaen siis että pureskelu nyt näillä kaikilla hoitokeinoilla loppuisi. Ehkä yksi mahdollisuus voisi olla että se ruoka-aine ei sovi, mutta ei näistä ihojutuista oikein koskaan tiedän.

Muuten Ivi ei ole ollut mitenkään hiljainen tai kipeän oloinen, Arielin kanssa riehutaan päivät pitkät ja uudessa kodissa on uudet äänet ympärillä ja niillekin jaksetaan haukkua. On vain niin ikävää kun hiljaisina hetkinä toinen jyrsii jalkaansa kuin viimeistä päivää. Toivottavasti nyt näillä kaikilla lääkkeillä ongelma ratkeaisi.


Mami sanoi että nyt leikellään tassuistakin karvat lyhyiksi. Mami väittää että sekin on eläinlääkäritädin ideoita.

maanantai 13. elokuuta 2012

Esittely - Ariel



Ivi oli kaksi ja puolivuotias Arielin saapuessa meille. Olin aina sanonut, että kun muutan pysyvästi takaisin Suomeen meille tulee varmasti toinen koira. Se tapahtuikin paljon aikaisemmin kuin olin suunnitellut, mutta tätäkään päätöstä ei ole hetkeäkään tarvinnut katua. Ariel täydensi meidän perheen tavalla mitä en olisi voinut edes kuvitella, ja hän on ollut täydellinen lisä elämässämme ensimmäisestä hetkestä lähtien.

Ariel tuli meille vajaan 8 kuukauden ikäisenä huippukennelistä jonne hänen oli ollut tarkoitus jäädä näyttelykoiraksi mutta toisin kävi. Ja onneksi niin, en voisi kuvitellakaan elämää ilman häntä. Ivi ja Ariel ovat myös olleet kuin siskokset ja parhaat kaverit ensitapaamisesta alkaen. Koko päivä leikittiin ja lopulta nukuttiinkin vierekkäin, ja tähän malliin on jatkettu joka päivä siitä lähtien. Mitään erimielisyyksiä ei ole koskaan ollut. He jotenkin täydentävät toisiaan joka tavalla.

Ariel on minun varjoni, aina vieressä. Hän seuraa minua kun teen ruokaa, tiskaan, luen, käyn vessassa, vaihdan vaatteet, kävelen huoneesta toiseen etsien jotain. Koskaan ei tarvitse miettiä missä Ariel on. Mieluiten hän istuisi minun vieressäni tai sylissä joka hetki, mieluummin kuin mitään muuta. Huono puoli tässä on se, että Ariel ei juurikaan pärjää yksin; hän ei ole koskaan oikein tottunut siihen. Ivin kanssa kotona olo ei kuitenkaan tuota ongelmia silloin kun mami ei paikalla ole. Sen verran koirasiskon läsnäolo auttaa.

Ivin vastakohtana Ariel rakastaa muita koiria ja haluaisi lenkilläkin mieluiten käydä tervehtimässä kaikkia. Ihmisten suhteen hän on sitten hiukan epävarma ja pelkää erityisesti lapsia ihan tosissaan. Ariel on aika hidas lämpenemään uusille ihmisille, mutta hänestä saa ajan kanssa kuka tahansa maailman ihanimman ystävän.

Kokeilumielessä kävimme kesän alussa agilityn alkeiskurssin Arielin kanssa ja meillä oli niin hauskaa että nykyisin harjoittelemme säännöllisesti joka viikko. Ariel ei ole varmasti helpoin agilitykoira missään mielessä eikä niin nopea ymmärtämään uusia asioita kuin mihin olen Ivin kanssa tottunut, mutta hän on jo luonteeltaankin hyppiväinen ja ketterä ja halutessaan hyvinkin vikkelä. Agility on meille iloista yhteistä aikaa ja uuden oppimista minkä on tarkoitus olla Arielille hauskaa ja antaa hänelle lisää itseluottamusta.

Kaikenkaikkiaan Ariel on kaikkea sitä mitä koiraystävältä voi toivoa. Hän on se pieni riiviö joka on mahani päällä tai kyljessä kiinni nukkumassa aina silloinkin kun Ivi haluaa nauttia omasta rauhastaan sohvan alla. Hän ei koskaan pidä meteliä tai aiheuta ongelmia ja hänen isot mustat silmänsä sulattavat kaikkien sydämet. Hän on minuutin jälkeen unohtanut kuinka kauan olen ollut poissa ja tervehtii aina niin kuin olisin ollut kadoksissa ikuisuuden ja kauemmin.

Kuvassa Ariel reilun vuoden ikäisenä.

torstai 9. elokuuta 2012

Esittely - Ivi


Ivi tuli meille maaliskuussa 2009 kun pitkän harkinnan ja tutkimisen jälken tein elämäni parhaan päätöksen ja päätin hankkia koiran. Pieni koira oli ehdoton ulkomailla asumisen ja lentomatkojen takia. Kaikki pienet rodut läpi koluttuani maltankoira ei ollut ykkösvaihtoehtoni mutta päädyin rotuun lopulta koska luonne kuulosti kuitenkin elämäntyyliin erityisen hyvin sopivalta ja pohjakarvaton turkki josta ei juuri karvaa lähde ja myös "allergiavapaaksi" kutsuttu rotu kuulosti hyvältä. Ja lopullinen päätös oli tehty, yllätys yllätys, heti suloisen pennun nähtyäni.

Nyt asioista enemmän tietävänä en usko että olisin voinut tehdä parempaa valintaa rodun suhteen. Toivon että minun ei tarvitsee elää päivääkään tästä elämästä ilman maltankoiraa rinnallani.

Ivin pentuaika ja ensimmäiset vuodet kuluivat Kreikassa jossa lenkit menivät kulkukoiria karkuun juostessa ja likaisilla kaduilla tarkkaillen milloin koiran suusta löytyi vanhaa leipää, kanan tai muiden eläinten luita, vähän pureskeltua gyro-lihaa. Milloin mitäkin. Paikallisilla oli erittäin epämiellyttävä tapa heittää kotiovista ruuantähteen ja leipomoista vanhat tuotteet kuin myös lihakaupoista luita ja muuta ei-myyntikelpoista lihaa ja luuta kulkukoirille evääksi. Kaduilla oli aina likaista. Koirankakkaa oli metrin välein jalkakäytävät täynnä. Kulkukoirien, ja myös paikallisten asukkaiden koirien. Olin varmaan ainoa ihminen koko kylässä joka keräsi uskollisesti aina pikkuisetkin papanat talteen. Silti sain joskus jopa huudot että miksi annan koirani kakkia jalkakäytävälle. Läjät olivat koirani kokoisia joten sinällään aika mielenkiintoista.

Pahimpia olivat kulkukoirat. Jotkut olivat pelottavia ja vartioivat reviireitään. Ja kaikki olivat todella isoja koiria. Kannoin sitten omaa muutaman kilon painoista Iviäni aina kun koiria näkyi lähistöllä, ja Ivi ei ole vielä tänä päivänäkään oppinut tervehtimään vieraita koiria sivistyneesti, ja isot koirat ovat todella pelottavia.

Aloin ensimmäisestä päivästä lähtien opettaa Iville kaikenlaisia perusjuttuja ja temppuja. Se oli välillä melko mielenkiintoinen matka ensimmäisen koiran omistajana oppia kouluttamisesta ja no, ensin pelkästään koiran kanssa elämisestä. Ivi on aina ollut helposti motivoitavissa herkuilla ja on edelleen todella helppo koulutettava ja tekee ja oppii uusia temppuja innolla. Se onkin meidän yhteinen "harrastuksemme".

Ivi on aina ollut todella perusterve lukuunottamatta silmien vuotamista joka ei ole maltankoirilla niin harvinaista mutta sen kanssa mekin olemme kamppailleet. Luonteeltaan Ivi on valpas ja tarkkaavainen, hiukan itsenäisempi kuin ehkä monet muut maltankoirat ja viihtyy nukkumassa myös omassa rauhassaan ja viettämässä aikaa vaikka sohvan alla omissa oloissaan. Ivi ei ole kovin koirasosiaalinen vaikka tuleekin kyllä pienten koirien kanssa helposti toimeen. Mieluiten hän olisi kuitenkin vain Arielin kanssa tai ihmisseurassa. Ivistä saakin melkein kuka tahansa kaverin pienellä maharapsutuksella.

Muita vahvoja luonteenpiirteitä ovat jonkintason itsepäisyys ja myös melko lyhyt pinna - vaikka Ivi onkin innoissaan koulutushetkistämme täytyy ne pitää superlyhyinä varsinkin jos opeteltava asia on vaikea. Ivillä menee nopeasti hermot jos hän ei oivalla jotai asiaa. Ivi on myös kova vahtimaan meidän asuntoa ja pitää helposti meteliä jos luulee että rappukäytävässä on joku lähistöllä tai tulossa sisään. (Mutta lopettaa kuitenkin kun mami sanoo että kiitos varoituksesta mutta ei sieltä ketään tule..!) Pohjimmiltaan Ivikin on ihan sylikoira joka kiertää mielellään ihmiseltä toiselle, kuka vain jaksaisi silittää häntä. Kaikenkaikkiaan todella ihana ja viisas koira.

Ivin kanssa meillä on ollut upea matka, olemme kasvaneet yhdessä, samalla kun olemme kasvaneet yhteen, asuneet eri maissa ja kaupungeissa, nähneet kaikenlaisia paikkoja ja ihmisiä. Hän on ollut upea ensimmäinen koira, ei ehkä helpoin mutta se on tehnyt tästä vieläkin arvokkaampaa ja hienomman kokemuksen. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen kaikesta mitä hän on opettanut minulle elämästä, niin koirana kuin ihmisenäkin olemisesta, ja ennen kaikkea, olen ikuisesti kiitollinen siitä rakkaudesta mitä olen häneltä saanut. Toivon että meillä on vielä pitkä elämä yhdessä edessä, tiedän että jokainen päivä tulee olemaan uusi elämys ja täynnä rakkautta.

Kuvassa Ivi reilun kolmen vuoden ikäisenä.

maanantai 6. elokuuta 2012

Laiska nalle

Kuumia päiviä ei tänä kesänä juuri ole näkynyt mutta Iville riittää että on vähän lämmin ja auringonpaiste... silloin ei kävellä! Suurin osa lähipäivien lenkeistämme on kulunut enemmän tai vähemmän Iviä kantamalla. Arielilla riittäisi kyllä energiaa, mutta Ivi innostuu kävelemään oikeastaan vain puiden varjossa tai kadun varjoisalla puolella.


Tulos näkyy tässä. Ivi jää ensin makoilemaan vain maahan ja sitten jos yrittää houkutella jatkamaan matkaa niin kääntyy selälleen merkkinä siitä että nyt ei oikeasti matka enää jatku. Kun yritän nostaa häntä syliin hän vain jatkaa makoilua aivan löysänä letkuna mutta matkustaa sitten sylissä niin tyytyväisen näköisenä. Jossain vaiheessa mamikaan ei jaksa enää kuumaa karvakasaa kantaa mutta onneksi kauempana kotoa Ivikin sitten kävelee Arielin kanssa viimein ja saamme suoritettua edes jonkinnäköisen lenkin.

torstai 2. elokuuta 2012

Hiljainen paluu

Agilityn alkeiskurssin jälkeen vietimme Arielin kanssa pienen loman ennen kuin pääsimme nyt jatkamaan agilityä seurassa. Ensimmäiset treenit uudessa paikassa, ensimmäiset ulkotreenit, uudet ohjaajat ja uudennäköiset esteet.
Ei se ainakaan hyvin mennyt.

Treenit olivat aivan katastrofaaliset. Alkeiskurssi, mikä oli päättynyt onnistumisiin ja hienosti suoritettuihin pikkuisiin ratoihinkin, oli nyt vain kaunis ajatus menneisyydessä. Kaikki tehdään nyt eri tavalla kuin mitä alkeiskurssilla totuimme tekemään, ja Ariel oli aivan pihalla vaikka teimme vain lyhyttä pätkää peräkkäin hypättäviä matalia aitoja. Hän ei tietenkään tajunnut yhtään mitään kosketusalusta/herkkualusta jutusta, eikä häntä voinut vähempää kiinnostaa lähteä etsimään herkkuja jostain kaukana olevalta alustalta. Emmekä ole koskaan sellaisen kanssa treenanneet, joten en mitenkään olettanut että Ariel olisi sitä tajunnutkaan. Hän ei myöskään arvostanut yhtään sitä, että toinen ohjaajista jäi pitämään häntä paikallaan kun minä menin toiselle puolelle odottamaan. Ariel vain tarvitsisi oman aikansa tutustua uusiin ihmisiin, muuten hän pelkää. No tietysti sitten kun ensin juoksin esterivin Arielin kanssa hänen vierellään hän hyppi sen aivan hienosti, ja lopulta myös niin, että jäi odottamaan esteiden alkuun kun menin itse loppupäähän lähettämään. 

Alkeiskurssilla putki oli Arielin lempiasioita ja hän juoksi sitä innoissaan aina kun silmä vältti. Ulkoputki oli aivan samanlainen kuin mitä sisällä olimme tehneet, sitä siis teimme toisena asiana. Ja kai siihen olisi kuulunut muutama hyppykin mutta niihin emme koskaan päässeet koska tämä putki kesti hiukan aikaa Arielilta tajuta. No se olikin sitten sellainen kokemus että toivottavasti ei enää koskaan tule toista vastaavaa. Ariel ei heti halunnut mennä putkeen, jostain syystä mistä ikinä, joten ohjaajat ottivat hänet odottamaan toiseen päähän kun minä menin putken loppupäähän. Ariel meni aivan totaaliseen paniikkiin kun annoin hänet ohjaajan syliin, ja tuli sitten täyttä vauhtia putken läpi luokseni. Toisella yrittämällä Ariel oli niin kauhuissaan joutuessaan ohjaajan syliin että se ei ollut enää kovin hauskaa kellekään, ja putken läpi tultuaan hän ei suostunut enää tulemaan lähellekään koko putkea ja lähti sitä kauemmas minusta mitä enemmän yritin häntä houkutella putkea kohti. Ensin Ariel meni vain kyyryyn korvat ja häntä luimussa ja kellahti kyljelleen ja odotti paniikissa jos veisin hänet taas toiselle puolelle putkea ohjaajalle. Lopulta hän lähti jopa kentän toiselle puolelle missä muut treenasivat, ja olisin ottanut hänet syliin ja vienyt takaisin omalle suorituspaikallemme, mutta Ariel lähti KARKUUN ensimmäistä kertaa ikinä koskaan. Hän ei lähtenyt edes perääni kun lähdin juoksemaan kovaa toiseen suuntaan. Vasta kun olin jo toisella puolella koko kenttää hän juoksi perään. 

Olin aivan totaalisen shokissa ja järkyttynyt siitä miten paniikissa Arielin on täytynyt olla lähtiessään minua pakoon ja pelätessään syliin tulemista. En olisi koskaan kuvitellut että mitään sellaista voi tapahtua. Koira joka ei koskaan ole metriä kauempana minusta. Olen niin tottunut siihen, että minun ei tarvitse kuin vähän kurkottaa maata kohti niin Ariel suorastaan hyppää syliini. Aina, joka paikassa, missä tilanteessa tahansa. Se on hänen lempiasiansa koko maailmassa, minun sylini. Hyvä etten alkanut itkeä kun hän luikki häntä jalkojen välissä karkuun.

No lopulta Ariel sitten juoksi taas iloisena luokseni ja perässäni kun olimme kaukana putkesta ja ohjaajista. Ne treenit meidän osalta olivat siinä. 

Nyt en sitten tiedä mitä odottaa ensi viikolta. Toivon vain että Ariel ei pelkää ja vihaa koko paikkaa jo nyt. Tämä oli vain niin totaalinen vastakohta alkeiskurssille missä hän oppi niin nopeasti ja teki kaikki uudet esteet niin ylpeästi ja hänestä oikein näki miten paljon itseluottamusta hän sai. Lähdimme kotiin aina niin iloisina. Kuitenkin tämän piti olla harrastus josta Ariel nauttii, ja jos se ei sellaista enää jatkossa ole niin sitten se ei ole meitä varten.